Elämä on?

Hilirimpsis ja hurlumhei! Jopas jotakin, kiirusta on pitänyt - hiljaisuuskin sen kertonee.

Rankka oli syksy. Kaikin puolin. Töitä, tuhansia kilometrejä, arkea, lähes kaksivuotiaan omaa tahtoa, tilauksia, neulomista, kirjanpitoa - kaiken muun lisäksi. Rankka alkuvuosi, johon kuului työpaikan vaihdosta, useita satoja ajettuja kilometrejä lisää, jälleen se arki, sairaslomaa, kaksivuotiaan alkavaa uhmaa kun mikään ei maistu ja mitään ei haluta...

Tästä hektisyydestä syntyi se tunne, että kaikki kaatuu päälle. Siinä tilanteessa ei auttanut muu kuin eläminen hetki kerrallaan. Antautua sille, että elämässä sattuu ja tapahtuu vaikket haluaisi. Kun joudut kohtaamaan pelot ja surut, joiden kanssa et koskaan olisi voinut kuvitella joutuvasi elämään.

Tuntui että jouduin tavallaan keksimään itseni uudelleen. Mä hävisin johonkin - melkoisen konkreettisesti. Tunsin hukkuvani kaiken alle, enkä enää tiennyt kuka mä sisimmässäni olen, mitä mä haluan. Elämä heitti häränpyllyä juuri kun sitä vähiten odotti, ja siinä sitä sitten joutui miettimään mihin suuntaan tästä lähdetään... Tietämättä mikä suunta johtaa oikeasti miellyttävään lopputulokseen - mahdollisimman nopeasti.

Neulominen. Virkkaus. Käsityöt. Kalenterimania. Ystävät. Perhe.

Nämä pitivät mut pinnalla silloinkin kun teki mieli viskata kaikki muu nurkkaan ja vaan jäädä paikoilleen odottamaan että myrsky laantuu. Aiemmin päivästä toiseen elämästä mukavaa on tehnyt, että on ollut jotakin mielekästä - josta aina on nauttinut.

Vaikka kaiken loskan keskellä sitä värit häipyy itse kunkin kasvoilta, eikä mikään tunnukaan enää samalta.

Maaliskuu! Aika hävisi jonnekin. Aurinko alkaa paistaa. Linnut laulaa. Sen ilmoittaa kaksivuotiaskin tomerasti ulkona. Valmiita neuleita tälle vuodelle jo 15. Niistä lisää joskus muulloin. Luettuja kirjoja jopa kaksin kappalein, mikä on saavutus ihmiselle joka unohti lukemisesta saatavan nautinnon jonnekin ruuhkavuosiin. Askartelua. Ystävien tapaamisia. Kaksivuotias, joka hihkaisee "pusu" ja moiskauttaa märän suukon kasvoille. Erittäin märän sellaisen.

Vihdoin koen päässeeni pisteeseen, jossa ainoa ajatus päivän aikana ei enää ole se, miten tästä päivästä selviän.

Kuva Googlen kautta

Pisteeseen, jossa voin todeta että tunnen itseni ensimmäistä kertaa elämässäni itsevarmaksi, kaikesta epävarmuudesta huolimatta.

Valmistujaiset

Viikonloppuna tulikin juhlittua valmistujaisjuhliani! Pienimuotoiset, intiimit juhlat olivat juuri sitä mitä tarvitsin. Omat vanhempani, miehen äiti ja rakas kälyni saapuivat ensimmäisenä ja kahviteltiin kaikessa rauhassa keskenämme.

Ensimmäisenä pöydässä oli salaattia eri lisukkein ja voileipäkakkua, jonka jälkeen sitten aloitimme kakun, joka tällä kertaa ei ollut minun tekemäni! Äitini halusi, että saan mahdollisimman stressittömän juhlapäivän. Sitähän se vallan olikin!

Aamulla olin noussut tavalliseen tapaan miehen aamuvuoron mukaisesti 5 aikaan aamulla, siivoilin rauhassa (ja silti ei mennyt siivoamiseen kuin 30 minuuttia... Hämmentävää!), lounastin ja virkkasin Helmikuussa syntyvälle poikamme serkulle peittoa Novitan Baby Woolista. Malli on muotoutunut jo mieleeni, peiton perusmallina vain iso isoäidin neliö, jonka reunoille virkkaan valkoista pitsiä, reunimmaiseen reikäriviin pujotan silkkinauhaa ja peiton taakse ompelen ehkä vielä valkoisen ohuen fleece-peiton. 

Juhlat olivat todella onnistuneet ja mun stressitaso pysyi hyvinkin matalana. Talo tyhjeni ensimmäisistä vieraista ja tämän jälkeen mieskin paineli nukkumaan - ylityöt kutsuivat yöksi töihin. Anoppi otti poikamme yökylään, ja talo oli siis todellakin hiljainen! Ystäväni helsingistä saapuivat illalla, ja jatkoimme juhlia heidän kanssaan. Nautimme salaattia, voileipäkakkua ja kakkua, mieheni lähti töihin ja me siirryimme terassillemme viettämään iltaa lyhtyjen loisteessa, tähtitaivaan luodessa omaa tunnelmaansa.

Viikonloppu oli siis erittäin onnistunut ja tykästyin keittiöön luodusta pinkistä värimaailmasta niin, etten taida ihan heti luopuakaan tästä... Tosin se vaatii ostoksilla käymistä, sillä pöytien pinkit pöytäliinat ovat paksuhkoa paperia!

Mikä musta tuleekaan isona?

Viime viikon perjantaina koitti vihdoin ja viimein päivä, jona sain allekirjoitetun todistuksen valmistumisesta Turun Ammattikorkeakoulusta. Viisi vuotta kerkesi vierähtää, vaikka välillä tuntuikin ettei rupeama ole koskaan ohitse. Alunperin tähtäsin kätilön ammattiin, mutta keväällä tulin päättäneeksi että sairaanhoitajana minulla on myös ura edessä joka riittää minulle vallan mainiosti. Olinhan minä miettinyt sitä vaihtoehtoa jo vuoden verran - en vain ollut vielä valmis luovuttamaan kätilön uran haaveestani viime syksynä. 

Luovuin haaveestani ja nyt minulla on todistus valmistumisesta sairaanhoitajan ammattiin. Ihanaa? Upeaa? Loistavaa? Miltä nyt tuntuu? Tiedänhän minä että pitäisi tuntua superloistavalta että vihdoin minulla on ammatti ja olen valmistunut koulusta.

Mutta, lähinnä tuntuu oudolta. Mulla on ammatti, josta olen ylpeä. Mutta, mähän olen työtön. Käsityöyrittäjä kyllä, mutta työtön sairaanhoitaja. Valitan, (lähinnä itsekseni) vaikka kuinka käsityöyrittäjän ammatti kiehtookin ja tästä elannon haluaisin saada - on mahdotonta päästä niihin tuloihin mihin sairaanhoitajana voisin kokopäivätöissä päästä, lähes mahdottomuus käsin neuloen elättää itsensä ja perheensä... Surku, rakastan käsityöyrittäjänä toimimista!

Monia työhakemuksia myöhemmin olen nyt vielä toistaiseksi (kuin se musta vaan tuntuu et YHÄ) työtön, enkä tiedä muusta kuin että kokoaikatyö olisi elämäntilanteeseeni sopivin, kun mies tekee jo kolmivuorotyötä ja lapsella on jo hoitopaikka jota emme halua vaihtaa... 

Vaihtoehtoja silti olisi runsaanlaisesti, mutta silti liian vähän siihen nähden että töihin pitäisi oikeasti päästä. "Tällä alalla riittää töitä" -lauseen olen kuullut miljoona kertaa, mutta kuinka asian laita todellisuudessa nykyään ylipäätään onkaan sellainen, ettei töitä noin vaan löydetäkään. Varsinkaan tässä valmistumisen kynnyksellä ja kun suhteitakaan ei oikein ole mihinkään suuntaan. Etenkään kun en ole täysin varma siitäkään mitä haluan. 

Tällä hetkellä silti riittäisi vaan se työpaikka jonne mennä. Ei auta muu, kuin vaan jatkaa työnhakua ja toimia samalla yhä sivutoimisena käsityöyrittäjänä - ehkä mä joskus vielä tiedän mitä mä oikeasti haluan tehdä. 

Realiteetit tälle päivää ovat silti selvillä - musta, kultaa kimaltavainen kaulahuivi mohairlangasta valmistuu pian!