Elämä on?

Hilirimpsis ja hurlumhei! Jopas jotakin, kiirusta on pitänyt - hiljaisuuskin sen kertonee.

Rankka oli syksy. Kaikin puolin. Töitä, tuhansia kilometrejä, arkea, lähes kaksivuotiaan omaa tahtoa, tilauksia, neulomista, kirjanpitoa - kaiken muun lisäksi. Rankka alkuvuosi, johon kuului työpaikan vaihdosta, useita satoja ajettuja kilometrejä lisää, jälleen se arki, sairaslomaa, kaksivuotiaan alkavaa uhmaa kun mikään ei maistu ja mitään ei haluta...

Tästä hektisyydestä syntyi se tunne, että kaikki kaatuu päälle. Siinä tilanteessa ei auttanut muu kuin eläminen hetki kerrallaan. Antautua sille, että elämässä sattuu ja tapahtuu vaikket haluaisi. Kun joudut kohtaamaan pelot ja surut, joiden kanssa et koskaan olisi voinut kuvitella joutuvasi elämään.

Tuntui että jouduin tavallaan keksimään itseni uudelleen. Mä hävisin johonkin - melkoisen konkreettisesti. Tunsin hukkuvani kaiken alle, enkä enää tiennyt kuka mä sisimmässäni olen, mitä mä haluan. Elämä heitti häränpyllyä juuri kun sitä vähiten odotti, ja siinä sitä sitten joutui miettimään mihin suuntaan tästä lähdetään... Tietämättä mikä suunta johtaa oikeasti miellyttävään lopputulokseen - mahdollisimman nopeasti.

Neulominen. Virkkaus. Käsityöt. Kalenterimania. Ystävät. Perhe.

Nämä pitivät mut pinnalla silloinkin kun teki mieli viskata kaikki muu nurkkaan ja vaan jäädä paikoilleen odottamaan että myrsky laantuu. Aiemmin päivästä toiseen elämästä mukavaa on tehnyt, että on ollut jotakin mielekästä - josta aina on nauttinut.

Vaikka kaiken loskan keskellä sitä värit häipyy itse kunkin kasvoilta, eikä mikään tunnukaan enää samalta.

Maaliskuu! Aika hävisi jonnekin. Aurinko alkaa paistaa. Linnut laulaa. Sen ilmoittaa kaksivuotiaskin tomerasti ulkona. Valmiita neuleita tälle vuodelle jo 15. Niistä lisää joskus muulloin. Luettuja kirjoja jopa kaksin kappalein, mikä on saavutus ihmiselle joka unohti lukemisesta saatavan nautinnon jonnekin ruuhkavuosiin. Askartelua. Ystävien tapaamisia. Kaksivuotias, joka hihkaisee "pusu" ja moiskauttaa märän suukon kasvoille. Erittäin märän sellaisen.

Vihdoin koen päässeeni pisteeseen, jossa ainoa ajatus päivän aikana ei enää ole se, miten tästä päivästä selviän.

Kuva Googlen kautta

Pisteeseen, jossa voin todeta että tunnen itseni ensimmäistä kertaa elämässäni itsevarmaksi, kaikesta epävarmuudesta huolimatta.